Yksinkertainen on kaunista ja vähän on enemmän!

Pysähdyin ajattelemaan tässä yhtenä päivänä munchausta tai muuten vaan hahmojen täydellisyyttä ja ajattelin että siinähän on jutun juurta! Munchaus tai machoiluhan on siis hahmon ylivoimaisuutta muihin pelimaailman hahmoihin nähden ja yleensä  munchaus on myös vastapelaajien pelimotivaatiota ja inspiraatiota tappava voima, eli ei siis mikään kovin mukava asia ole kyseessä.

Yleensä ensimmäisenä munchauksesta tulee ainakin allekirjoittaneelle mieleen susiroolipelit tai muut eläinkunnan pelit jossa kaksi tai useampi lauma taistelee keskenään, koska silloinhan on hyvä sauma tehdä omasta supersudesta voittamaton. Ja joo onhan se ihan kivaa kun se oma supersusi on voittamaton ja kaikkea, ainakin aluksi ja minäkin tunnustan pelanneeni joskus voittamattomalla Gold Eyella. Joka oli muuten yksi tylsimmistä hahmoista ikinä. Se että hahmo osaa kaiken, väistää kaikki iskut ja saa tottakai omat iskunsa aina perille, on pidemmän päälle tylsää sekä vastapelaajista että omasta itsestä. Toki se tylsyys iskee ensimmäisenä vastapelaajiin, koska yleensä sitä tuppaa olemaan sokea niille omien kullannuppujensa virheettömyydelle.

Mutta vaikka munchauksesta yleensä tulee ensimmäisenä mieleen juuri riitatilanteet ja taistelut elämästä ja kuolemasta, liittyy siihen paljon muutakin. Ihmisillä pelattaessa harvemmin tulee vastaan tilannetta jossa joku olisi täydellinen taistelutilanteessa ja väistäisi jokaisen heitetyn kirouksen tai ilmassa viuhuvan nyrkin. Täydellisyys piilee jossain muualla; omaisuudessa, hahmon elämässä ja ulkonäössä. Kaikki on täydellistä. Hahmolla ei ole koskaan rahapulaa ja hän asuu kauniissa suuressa talossa. Hän on kuvan kaunis/komea ulkoisesti ja kaikki ihastuvat häneen. Hän on luonteeltaan vähän kaikkea; hän on herkkä kovis, oikeudenpuolustaja mutta hänellä on myös taipumusta synkkyyteen. Hän tulee toimeen kaikkien kanssa, mutta vihaa vastapuolen edustajia henkeen ja vereen. Hän ei pidä väkivallasta, mutta on valmis tappamaan tarpeen vaatiessa. Hän on nauravainen, mutta sisimmässään itkee. Huomaatteko risritiitoja? Sinänsä hahmo on käyttökelpoinen ja hieno keksintö, koska peliseuraa löytyy varmasti joka nurkan takaa (ainakin hetken).. Ja ehkä jokaisella adminilla ainakin pitäisi olla yksi tämmöinen, jolla toivottaa uudet pelaajat tervetulleeksi peliin koska siihenhän tämmöinen hahmo on ihan omiaan! Ongelmia tulee siinä vaiheessa kun tämä kuvankaunis, täydellinen hahmo kohtaa muita hahmoja muuten kuin kahvin merkeissä ja vastapelaajan hahmot jäävät täysin tämän hahmon täydellisyyden varjoon; heidän teoillaan ei ole merkitystä. Mikään mitä vastapelaajan hahmot ikinä tekevätkään, ei vaikuta tähän täydelliseen hahmoon mitenkään koska täydellinen hahmo on varautunut kaikkeen. Hänellä on aina takataskussaan niksi jolla välttyä ikäviltä tilanteilta.. Ja silloin rikotaan useiden roolipelien kultaisintä sääntöä; älä munchaa.

Hyvälaatuinen "täydellinen hahmo" on täydellinen kaikkine virheineen. Parasta on pelata hahmolla, jolla on heikkoja puolia; hän ehkä pelkää jotain aivan sairaasti, hänellä on jotain omituisia tapoja tai hän ei yksinkertaisesti osaa jotakin eikä ehkä kehtaa myöntää sitä. Pelaaja ymmärtää syy ja seuraus-suhteen; jos suostut peliin, jossa hahmosi kohtaa vakavaa väkivaltaa, suostut myös siihen ettei hahmosi ole sen jälkeen enää oma itsensä. Itse pelasin kerran pelin jossa epäonninen auroripoika törmäsi kerrassaan hulluun kuolonsyöjään ja sovimme etukäteen että "mitä vaan voi tapahtua, mutta hahmoni ei saa kuolla". Jälkeenpäin ajateltuna peli on ehkä yksi parhaista, vaikka (koska) se ajoikin auroripoikani henkisesti aika kappaleiksi.
Pienet yksityiskohdat ja pelin tapahtumat määrittelevät hahmojamme, joten ei pidä ruveta liian täydelliseksi tai muuten nämä pienet yksityiskohdat ja tapahtumat unohtuvat. Yksinkertainen on kaunista ja vähän on enemmän!
Olen puhunut.